Korona-ajan matkustusrajoitukset ovat saaneet aikaan sen, että suomalaiset ovat entistä kiinnostuneempia kotimaan matkailu- ja retkeilykohteista. Kerron tässä päivityksessä omia kokemuksiani Keski-Suomessa sijaitsevasta Kapeenkosken alueesta.
Viime keväänä olimme oman valvontaluokkani kanssa visaisen pulman edessä. Koulumme ysiluokkalaiset ovat tavanneet tehdä toukokuussa ainakin jonkinlaisen luokkaretken. Luokkani oppilaat olivat myyneet kolmen vuoden aikana keksejä ja namusia sen verran ahkerasti, että luokan omalla tilillä oli varsin mukava rahasumma. Rahoituspuoli oli siis kunnossa. Ongelmaksi nousikin se, minne pystyisimme - koronarajoitusten yhä vallitessa - retken turvallisesti tekemään. Kaiken lisäksi kaupungin johdon ohjeen mukaan luokkaretken sai tehdä vain ja ainoastaan kaupungin rajojen sisällä. Hyvästi siis Linnanmäki, hyvästi Särkänniemi!
Valvontaluokkani tytöillä oli idea: mitäs jos lähtisimme Kapeenkoskelle ja kokeilisimme koskenlaskua? Värikuulasotaakin siellä kuulemma voisi pelata. Itseäni jo pelkkä ajatus koskenlaskusta, värikuulasodasta puhumattakaan, kouraisi ilkeästi vatsanpohjasta, mutta kun luokan pojatkin innostuivat ideasta, retkikohde oli lyöty lukkoon. Myös oppilaiden huoltajat antoivat hyväksyntänsä niin retken kohteelle kuin sen aktiviteeteillekin.
Retkipäivä oli toukokuun viimeisellä kokonaisella viikolla. Nyt ei aamulla näkynyt linja-autoa koulun edessä, niin kuin yleensä retkipäivinä; Kapeenkoski sijaitsee sen verran lähellä kouluamme, että pääsimme sinne pyörillä, mopoilla tai vanhempien autokyydissä. Kokoonnuimme opastaulun edessä ja suuntasimme siitä kohti alueen päärakennusta, Kievaria.
Päivän alkajaisiksi pelasimme värikuulasotaa. Yritin viimeiseen asti välttyä pelaamasta koronarokotuksen kipeyttämään käsivarteen vedoten. (Vasen käsi oli oikeasti kipeä, enkä voinut nostaa sitä kunnolla.) Ehkä kädessä tuntuvaa kipua enemmän minua hirvitti koko värikuulasota: enhän ollut pelannut sitä koskaan aiemmin. En edes tiennyt, miten asetta pidellään saati miten sillä ammutaan. Olinko ylipäätään pidellyt minkäänlaista ampuma-asetta kädessäni montaakaan kertaa elämäni aikana? Jos oikein muistan, ammuin alakouluikäisenä kerran tai pari ilmakiväärillä naapurin navetan seinällä olevaan tauluun, mutta siinä ovatkin kaikki kokemukseni ampumisesta. Tauluun tosin en tainnut osua, navetan seinään sentään juuri ja juuri.
Vastusteluistani huolimatta huomasin yhtäkkiä pukevani päälle suoja-asua. Se oli kuin teltta, ihan liian suuri minulle. Lahkeita ja hihansuita piti kääriä oikein urakalla. Ennen pelin aloittamista meitä ohjeistettiin hyvin ja aseen käyttökin selitettiin tarkasti. Kypärä tuntui isolta ja painavalta, mutta myöhemmin sain kyllä huomata sen hyödyt. Ohjeistuksen jälkeen ohjaaja jakoi meidät kahteen joukkueeseen.
Millaista pelaaminen oli? Yllättävän kivaa. Siellä pusikon keskellä minäkin, omasta mielestäni vallan rauhanomainen ja aseita vastustava ihminen, ammuskelin tuosta noin vain kohti rakkaita oppilaitani. Osuinko heihin vai en, se ei minulle koskaan selvinnyt, sillä liian väljä kypärä lonksahti tasaisin väliajoin silmilleni estäen minua näkemästä yhtään mitään. Telttamainen suojapuku puolestaan hidasti minua merkittävästi ja teki liikkumisestani vaivalloista lyllertämistä. Huomasin, että pääsin nopeammin eteenpäin konttaamalla tai ryömimällä. Tästäkin huolimatta sanoisin, että minulla oli varsin hauskaa. Värikuulasodan pelaaminen oli myös hyvää liikuntaa. Itseltäni ainakin metsässä konttaaminen vei kaikki mehut.
Värikuulasodan jälkeen kävimme syömässä Kievarissa. Hirsirakennus on itse asiassa vanha metsäkämppä, joka on siirretty nykyiselle paikalleen vuonna 2004. Nykyään se toimii juhla-, kokous- ja majoitustilana. Kievarin keittiö on erikoistunut kala- ja riistaruokiin. Kapeenkosken alueen esitteen mukaan ruoka valmistetaan paikallisista raaka-aineista.
Olimme tilanneet ruoan etukäteen. Söimme alkuruoaksi Kievarin kokin valmistamaa lohikeittoa ja pääruoaksi poronkäristystä. Kahviakin saimme.
Ruokailun jälkeen siirryimme koskenlaskupaikalle. Minun ei missään nimessä pitänyt osallistua, mutta niinpä vain löysin itseni kumiveneestä keskeltä koskea. Ennen tätä saimme kuitenkin hyvän ohjeistuksen siitä, miten veneessä toimitaan. Olimme varustautuneet ennakko-ohjeiden mukaisesti säänkestäviin vaatteisiin, kumpparit ja turvaliivit saimme opastuksen yhteydessä.
Olihan se aikamoinen kokemus! Laskimme neljä koskea: Makasiini-, Luijan-, Kärme- ja Kapeenkosken. Vaikka kaikki kosket eivät olleet yhtä vuolaita, kastumiselta ei voinut välttyä. Ennakko-ohjeissa suositeltiinkin ottamaan mukaan pyyhe ja vaihtovaatteet. Viimeisen kosken, Kapeenkosken, laskettuamme meloimme takaisin rantaan. Sanoisin, että koskenlasku ei ollut ollenkaan niin karmeaa, kuin olin kuvitellut. Tuskinpa olisin ikinä uskaltautunut kokeilemaan sitä ilman luokkaretkeä ja oppilaitani.
Minulle jäi retkipäivästä hyvä muisto, ja luulenpa, että nuorille myös. Ainakin heidän kommenttinsa retken jälkeen olivat positiivisia.
Koskenlaskun ja värikuulasodan lisäksi Kapeenkoski tarjoaa toki muitakin aktiviteetteja. Suosituin näistä lienee kalastus, mutta alueella on mahdollista harrastaa myös koskikelkkailua, SUP-lautailua ja jousiammuntaa. Lisäksi Kapeenkoskella on yleinen retkeilyalue, jossa merkittyjä reittejä on yli neljän kilometrin verran.
Jos Kapeenkoski matkailukohteena jäi kiinnostamaan, kerrottakoon, että siellä voi myös yöpyä. Majoitustilaa löytyy Kievarin yläkerrasta, Myllärintuvasta ja Myllyniemen aitoista. Jos taas haluat yöpyä hotelleissa, lähin löytyy Suolahden keskustasta noin viiden kilometrin päästä. Jyväskyläänkään ei ole ajomatkaa kuin 30-45 minuuttia.
Tuon toukokuisen kokemuksen perusteella voin suositella Kapeenkoskea retkeilykohteena.
Lähteet: Kapeenkoski.com
Kuvat: Kaikki kuvat ovat minun ottamiani. Oppilaiden kuvan julkaisuun on heidän lupansa.
Kommentit
Lähetä kommentti