Eilen oli taas aika kokoontua viettämään jokavuotisia tyttöjen pikkujouluja. Kovasti olinkin niitä jo odottanut. Syksy on ollut kiireinen kaikille meille neljälle, ja porukalla päästiin juttelemaan viimeksi kesällä.
Laitoin pihalle lyhdyt ja kynttilät hyvissä ajoin ennen vieraiden saapumista. Lumisade kuitenkin yllätti lyhtyjen laittajan. Lunta tuprutti koko pikkujoulujen ajan, ja osa kynttilöistä sammahti jo alkuillasta.
Aamulla huomasin, että kaksi lyhtyä oli hautautunut lumikinoksiin. Onneksi sain ne kuitenkin sieltä pelastettua. Jonain talvena on käynyt niinkin, että lyhty on jäätynyt tiukasti kiinni alustaansa ja sen on saanut irrotettua vasta keväällä lumien sulaessa.
Pikkujoulujen tarjottaviin yritin taas sujautella mahdollisimman paljon villiyrttejä. Alkuruokana oli kurkkukeitto, johon piti ohjeen mukaan laittaa persiljaa. Ajattelin korvata sen vuohenputkella, mutta sitä ei enää löytynyt pakastimesta, vaikka kuinka etsin. Myös itse kasvattamani persilja oli loppunut. Lisäsin keittoon sitten tilliä, joka sopikin siihen yllättävän hyvin.
Keiton lisukkeiksi olin leiponut kahdenlaisia sämpylöitä. Tummiin ruispohjaisiin olin lisännyt pari teelusikallista nokkosen siemeniä, vaaleisiin taas pieniksi pilkottuja kuusenkerkkiä. Kuusenkerkät eivät maistuneet oikeastaan ollenkaan, joten luultavasti olisin saanut laittaa niitä reilusti enemmän.
Pääruokana oli Nizzan lohisalaatti. Reseptissä olleet kaprikset korvasin kesällä säilömilläni voikukkakapriksilla. Tytöt sanoivat, että niitä ei erottanut oikeista kapriksista, niin samannäköisiä ne olivat. No, huonosti palavan pöytäkynttilän savu ja ikänäkö (tarkoitan luonnollisesti vain omaani) saattoivat tietysti vaikuttaa asiaan.
Salaatin lisukkeina oli tarjolla kasvispasteijoita. Taikinana käytin vegaanista ja laktoositonta valmistaikinaa. Pasteijoiden sisällä oli kasvissuikaleita ja pieniksi paloiksi pilkottua paprikaa.
Jälkiruokapöydässä oli vieraiden mukanaan tuomia juustoja, pipareita ja suklaata. Minun oli alun perin tarkoitus tarjota jälkiruoan yhteydessä voikukkalikööriä, mutta en kaiken tohinan keskellä muistanut pullottaa sitä. Näytin kyllä tytöille lasipurkkia ja siinä nesteen keskellä killuvaa sukkahousumyttyä, mutta jostain kumman syystä he eivät innostuneet asiasta.
Maisteltiinpa sitten viikko takaperin valmistamaani appelsiinilikööriä. Se ei ollut yhtään hassumpaa. Muistuttelin tytöille, että sen täytyy olla terveellistä, koska siinä on paljon C-vitamiinia (en ole varma, onko).
Sitten tapahtui kummia. Olimme juuri puhuneet palohälyttimistä ja aprikoineet, kuinka monta niitä täytyy asunnossa olla. Onko lukumäärä huone- vai neliömetrikohtainen? Juuri kun olimme lopettaneet aiheesta jaanaamisen, yläkerrasta alkoi kuulua palohälyttimen ulinaa.
Ryntäsimme tietysti kaikki neljä yläkertaan katsomaan, mikä on tilanne. Kammottava meteli kuului makuuhuoneesta. Siellä ei ollut tulta tai savua. Kiskaisin hälyttimen kannen ja patterin pois, jolloin ulina lakkasi.
Tutkimme huoneen huolella, mutta ei siellä mitään ihmeellistä ollut. Jos olisi, luultavasti myös viereisen aulatilan hälytin olisi yhtynyt kuoroon. Nyt se oli ihan hissukseen.
Tulimme myöhemmin siihen tulokseen, että luultavasti palovaroitin oli vain tullut tiensä päähän. Talon kolme muuta varoitinta on uusittu vuosi tai pari sitten, mutta tämä makuuhuoneen palohälytin oli alkuperäinen. Ehkä epätoivoinen ulina oli varoitinvanhuksen viimeinen joutsenlaulu?
Loppuilta sujuikin sitten rauhallisemmissa merkeissä :)
Otin kuvia ruokapöydästä, mutta niiden siirtäminen puhelimesta tietokoneelle ei taaskaan onnistunut.
Kommentit
Lähetä kommentti